Suomalaiset kaupat heittävät ruokaa roskiin 65–75 miljoonaa kiloa vuodessa, kertoo Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) tutkimus. Hukkaan menee siis 12–14 kiloa jokaista suomalaista kohti. Määrä on 1–2 prosenttia kaupoissa myytävästä ruuasta.

Kaupoille ruokahävikki on ongelma, sillä hukattu ruoka on hukattua rahaa.

– Se on tuloksesta pois ihan kuin myymälävarkaus. Pitää myydä aika paljon, että saa hävikin vaikutukset korvattua, muistuttaa Päivittäistavarakauppa ry:n toimitusjohtaja Osmo Laine.

Viime vuosina kaupat ovatkin ryhdistäytyneet, ja ruokahävikki on vähentynyt. Kuluttajan kannalta uutinen on erityisen hyvä, sillä kuluttajat maksavat kaiken roskiin heitetyn ruuan ruokalaskussaan.

– Se nostaa hintaa varsinkin hedelmissä ja kasviksissa, joissa hävikki on suuri, Laine kertoo.

Kaupat ovat kuitenkin pikkutekijöitä verrattuna tavallisiin ihmisiin. MTT:n tutkimuksen mukaan kotitaloudet heittävät roskiin 120–160 miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa. Se tarkoittaa 20–30 kiloa jokaista suomalaista kohti.

Ilmaista roskaruokaa

Dyykkaaminen eli ruuan etsiminen roskiksista on nuorelle toimitusjohtajalle seikkailu ja velvollisuus. Sami Häkkinen tietää porttikongin ovikoodin, koska hänen kaverinsa asui joskus tässä talossa. Kello on 22.30 ja sisäpihalla hiljaista.

Häkkinen kiipeää ketterästi roskiksen päälle. Sieltä pääsee pihoja jakavan varaston katolle. Hyppy maahan, ja ollaan melkein perillä. Ilman ovikoodiakin tänne pääsisi. Pitäisi vain kiipeillä enemmän.

– Tämä on arjen pikku seikkailu. Voittaa kirkkaasti kaupassakäynnin, Häkkinen huikkaa.

Seinustalla on rivi ruokakaupan roskiksia. Häkkinen laittaa kumihanskat käteen, sytyttää taskulampun ja ryhtyy hommiin. Ensimmäinen rysä on pieni pettymys. Häkkinen hylkää Gefilus-mehut, joiden parasta ennen -päivä on jo mennyt. Terveysjogurtti sen sijaan kelpaa.

Seuraavan kannen alla on siisteissä jätesäkeissä kurkkua, salaattia ja hedelmiä. Appelsiinit ovat päätyneet roskiin kaupan muovikorissa. Ainakin taskulampun valossa kasvikset näyttävät maukkailta.

– Jos pakkauksessa on yksi huonoksi mennyt hedelmä, kauppa heittää koko pakkauksen pois, Häkkinen selittää.

Leipää on runsaasti. Tuossa on kanaa, joka menee huomenna vanhaksi. Ja tuolla kinkkua.

– Kaikki on heitetty roskiin tänä iltana, kun kauppa on mennyt kiinni, Häkkinen tietää.
Joskus hän on tullut dyykkaamaan jo alkuillasta ja törmännyt ruokaa pois heittäviin kaupan työntekijöihin.

– He kysyivät, haluatko tsekata pussit ennen kuin ne heitetään roskiin.

Laatikot täynnä ruokaa

Nyt on kasassa neljä laatikollista leipää, lihaa ja kasviksia. Häkkinen kuvaa saalista ”vähän nihkeäksi”.

– Usein on ollut paljon monipuolisempia settejä ja jotain spesiaalia. Olisi voinut olla enemmän maitotuotteita, vaikkapa juustoa, jota tosin on aika harvoin.

Sami Häkkinen, 23, on elokuvatuotantoyhtiön toimitusjohtaja. Nälkäänsä hän ei dyykkaa. Hän ei vain ole ikinä oppinut käymään ruokakaupassa.

Dyykkaaminen alkoi 18-vuotiaana Heinolassa, kun hän muutti pois vanhempien luota.

– Jouduin ensimmäistä kertaa itse ostamaan ruokani ja huomasin, että siihen menee hirveästi rahaa.

Nuorukainen löysi nopeasti hyvän dyykkauspaikan pikkukaupungista. Alle parikymppisenä Häkkinen dyykkasi melkein joka ilta.

Kerran hän oli R-kioskin roskiksessa, kun poliisit sattuivat paikalle.

– He utelivat, mitäs sinä siellä teet. Kun vastasin etsiväni ruokaa, he kysyivät vain, löytyykö mitään. Sillä kertaa ei löytynyt.

Kerran, pari kuussa

Nykyään Häkkinen dyykkaa kerran tai kaksi kuukaudessa. Kaupassa ei silti juuri tarvitse käydä.

– Noin kuukausi sitten ostin riisiä, pastaa ja öljyä.

Häkkisen mukaan dyykkaaminen on opettanut hänet laittamaan ruokaa. Kaupasta nuori mies ostaisi helposti valmisruokaa, mutta dyykattu ruoka on useimmiten laitettava itse.

– On tämä vähän niin kuin harrastus. Tykkään siitä, että tuolta löytyy ruokia, joita kaupasta ei tulisi ostettua. Pitää myös vähän enemmän miettiä, mitä sattumanvaraisista aineksista saa laitettua.

Häkkinen luopuisi silti ilomielin harrastuksestaan, jos kaupat eivät heittäisi ruokaa roskiin.

– Se on surullista. Dyykkaaminen tuntuu velvollisuudelta, kun tietää, että muuten se ruoka menisi kaatopaikalle.